Siis vihdoinkin ja pitkällisen pohdinnan siivittämänä ollaan muuttamassa elokuussa uuteen kotiin! Olo on kovin huojentunut, vaikkakin olen myös vähän kauhuissani. Uskon jälkimmäisen johtuvan ehkä siitä, että kiintymykseni tähän nykyiseen kotiimme on suuri, vaikka asuinalue on hirveä ja asunto itsessään ei loppupeleissä ole kovin käytännöllinen. Vaikka tiesin kyllä, kun tähän kolme ja puoli vuotta sitten muutettiin, ettei tämä ole meidän koti ehkä kuin vain muutaman vuoden. Silti olen viihtynyt tässä asunnossa loppupeleissä paremmin, kuin missään muualla aikaisemmin.
Jaksan ihmetellä ihmisiä, joille muutto on vain muutto. Asunto vain asunto. Sellainen 'koti se vaan on'-asenne. Tähän ilmiöön viime aikoina törmänneenä voin sanoa, että itselleni tämä on hurjan suuri muutos. Koti on aina ollut itselleni se paikka, vähän kuin turvapaikka maailmalta, josta pidetään huolta ja sisustetaan viihtyisäksi ja omaa silmää miellyttäväksi, jossa voi totaalisesti olla oma itsensä. Tavallaan siis hullunkurista julkaista kuvia omasta kodistaan ja kirjoittaa elämästä seinien sisäpuolelta julkisesti, mutta ehkäpä ymmärrätte pointtini.
Lähes kymmenen vuoden parisuhteen aikana ovat eri osoitteissa asutut vuodet kuvastaneet kaikki erilailla jonkunlaista aikakautta. Aikuismaisempaan suuntaan ollaan koko ajan (onneksi) menty, mutta lisäksi mitä vahvemmaksi parisuhde on tullut, sen rinnalla myös kodin olemuksen merkitys ja henki on tavallaan kasvanut.
Nyt jännittää ehkä sitten juuri se, lunastaako uusi koti paikkansa samalla tavalla, kuin tämä nykyinen. Se jää nähtäväksi. Kodin saa kyllä näyttämään kodilta, mutta on eri asia, tuntuuko se siltä.
Ollaan käyty kurkkimassa tulevaa asuntoa nyt kaksi kertaa. Vahva on usko, että rumasta ankanpoikasesta kuoriutuu vielä kaunis joutsen.
Instagramissa minkkua seurailevat saattoivat nähdä vilauksen uuden kodin etuovesta.
IIK.
Superia viikonloppua <3
Minkku
