Surkeista surkein viikko

Moi.

Viimeinen kulunut viikko on ollut jostain tosi syvältä. Alamäki alkoi päivänä, jolloin uusi sohva saatiin kotiin. Kasattiin se yhdessä ja iloittiin uudesta sohvasta.

Illalla laitoin Jonille viestiä, että haetaan uusi sohvapöytä Ikeasta, kunhan pääsen töistä, koska me pöntöt mitattiin ihan väärin vanhan sohvapöydän sopivuus uuden sohvan kanssa. Harmitti, koska valmis olohuone ei ollutkaan vielä valmis. Ajattelin naiivisti Ikean olevan syy mystisiin ja yhtäkkisiin Jonin vatsakipuihin, joiden takia ei menty ostoksille.

Vatsakipu vaati ambulanssikyydin Meilahden sairaalaan, rutkasti tutkimuksia, leikkauksen ja äärimmilleen huolestuneen ja stressaantuneen vaimon. Luulin lopulta huojentuneena, että pahimmasta on selvitty,  kun tulikin lähtö takaisin sairaalaan kovan kuumeilun vuoksi muutama päivä kotiutumisen jälkeen. Varovasti uskallan sanoa, että aletaan ehkä olla voiton puolella tämän sairastelun suhteen! Mutta saatiinkin lisää surullisia uutisia eilen, kun Jonin äidin äiti menehtyi. Ei kahta ilman kolmatta, mutta oliko tässä jo kolme?

 Ikinä ei voi tietää mitä päivä tuo tullessaan. Vaikka kuinka suunnittelisi ja järjestelisi. Jos hetkellisesti suurin murheeni on ollut sohvapöytä, silloin olen varmasti ollut jo aika onnellinen, tiedostamatta sitä edes itse kunnolla. Viimeisen vuoden olen harjoitellut hetkessä elämistä, muistutellut itseäni siitä, vaihtelevalla menestyksellä. Olen kova murehtimaan asioita etukäteen, mikä on harvinaisen rasittavaa, varsinkin, jos sen tiedostaa. Tämä koko typerä viikko on kuitenkin taas muistutus siitä, että jokaisessa päivässä on jotakin hyvää, vaikka maailma kaatuisi niskaan ja taivaalta sataisi hernekeittoa sinapilla.

Onneksi superkivoja juttujakin on tapahtumassa,  kuten kahden viikon päässä häämöttävä Prahan reissu. Ja huomenna haamuillaan kunnolla. Ja aamulla saa ja pitää nukkua pitkään, koska univelat.

Palaillaan seuraavan kerran vähän kivemmilla jutuilla!

Tack och adjö.

Minkku